Kuuletko metelin yltyvän, luuletko auringon nousevan, huomisen vielä tahtoosi taipuvan, syliisi vaipuvan.
On välissämme hiljaisuus soi kaupungin juhlahumina kuin kotitalo sortuva, me tanssimme reunalla tuhon valssimme, pistoja tunsimme.
Sydämen riemusta voit tehdä kiven kaltaisen, sen sinulle halkaisen, isken pinoon ja kiskaisen pois veitsen ruosteisen.
Muistiko lausua kiitos vai joko kirositko eilisen, muistitko rutiinit kun rakasta suutelit, muistitko aikasi ja laskusi kun hänelle aikaasi lainasit, vieläkö uskoit järjestyksen pitävän ja työmatkan samana pysyvän? näytitkö surusi kuun ensimmäinen päivä, muistitko elää kuin aiemmin, muistitko säännöt kuin ennekin, muistitko jatkaa automaatiomatkaa?
Sydämen riemusta voit tehdä kiven kaltaisen, sen sinulle halkaisen, isken pinoon ja kiskaisen pois veitsen ruosteisen.
(Viimeisiä kirjoittamiani juttuja tänne, jos joskus vielä kirjoitan jotakin niin ampukaa saatana! ilmaiseksi en jaa koskaan enää todellista itsestäni, en sisimpäni muruakaan paljasta, kuin harvalle ja sydämmelliselle olennolle. Ei siki että mua olisi tietoisesti loukattu, vaan siksi että tuntuu taas selittämättömältä, johon ei mikään oma toimi, ajatusmuutoskaan auta.. ehkä siki että joku jossakin urakalla puukottaa selkään halpismalli veitsellään, intuitioni toimii kyllä. Tämä tunne ja selittämätön raivo ei synny koskaan sattumalta se on jo todettu)
Gipran 15.5.09
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti